Oletko mies, nainen tai joku muu, joka uskoo elämään 40 ikävuoden jälkeen? Kysymys koetaan ajankohtaiseksi yleensä vasta murrosiän ja mahdollisen kolmenkympin kriisin jälkeen, joiden kanssa nykyihminen harvoin on sinut vielä nelikymppisenäkään. Vaihdevuodet kuuluu maailman epäseksikkäimpien sanojen joukkoon ja kukapa sellaisen haluaisi itseään koskevan. Jos et vielä ole kohderyhmää, voin kertoa, että asian pohdiskelu jo etukäteen tulee kuitenkin helpottamaan tulevaa elämäntaivaltasi.
Tekstini kirvoittajana on Helsingin Sanomissa parin viime viikon aikana käyty keskustelu, joka tunnekuohuni värittämänä tiivistäen on mennyt näin: Pirkko Kotirinnan sympaattinen ja taiteisiinkin viittaava lauantaiessee (13.10.2018) nosti esiin vaihdevuosista vaikenemisen Suomessa. Esille nousi mm. tutkijoiden esittämä vaihdevuosien biologinen tehtävä “siirtää osa naisista näppärästi lisääntymispuuhista laajemman huolenpidon tehtäviin”, mitä ei kuitenkaan arvosteta työelämässä, jossa vain dynaamisille ja ketterille on enää tilaa. Länsimainen nuoruudenpalvonta jyrää, ja siihen liittyen miesten viidenkympin villityksistä (joihin usein liittyy puolison vaihtaminen nuorempaan) puhutaan huvittuneeseen sävyyn, kun taas harmaantuvat ja vaihdevuosioireista kärsivät naiset pyritään työntämään syrjään kaikessa hiljaisuudessa.
Gynekologi (ja rivien välistä tulkiten lääketehtaan edustaja) Maija Kajan näki tilaisuutensa tulleen ja kommentoi esseetä (16.10) suunnilleen näin: Keski-ikäisten naisten syrjäyttäminen työelämässä johtuu vaihdevuosiongelmista, jotka ovat kilpirauhasen vajaatoimintaan verrattava sairaus. Naiset tulisi lääkitä hormonein, koska se “saisi heidät kukoistamaan, vähentäisi läheistenkin huolta ja kärsimystä ja olisi työpaikkojen ilmapiirin kannalta helpotus”. En käytä blogissani kirosanoja, mutta tähän kohtaan saa kuvitella pitkän ja alkukantaisen manauksen.
Kommentoin tähän väliin, että miesten vaihdevuosioireisiin kuuluvat tutkimusten mukaan mm. väsymys, masennus ja ärtyneisyys, lihominen ja hikoilu, motivaation heikkeneminen, lihasmassan väheneminen ja lihasvoiman heikkeneminen, sukupuolisen halukkuuden väheneminen sekä erektiohäiriöt. Näiden mainitaan kylläkin kuuluvan myös “normaaliin ikääntymiseen” eikä vain testosteronin määrän laskuun. Voisimmeko siis ehkä sallia myös naisille tämän normaalin ikääntymisen – tai minkä tahansa muun normaalin, joka ei liitykään hormonien heittelyyn? Entä miltä kuulostaisi mieslääkärin kirjoitus, jossa suositeltaisiin miehille lisää lääkitystä helpotuksena työpaikkojen ilmapiirille? Ja ettei miesparkoja syrjäytettäisi työelämästä.
Jos erityisesti naisiin ja heidän ikääntymiseensä liittyvät biologiset tekijät otetaan tarkasteluun samassa yhteydessä työelämän syrjinnän ja muun silkan tyhmyyden kanssa, on kyse raskaamman luokan ikä- ja sukupuolirasismista. Erityisen surulliseksi sen tekee, että kirjoittaja on itse kohderyhmää edustava nainen.
Kajanin mielipidekirjoitus sai nopeasti vastineensa. 21.10. Mervi Heikkilä kertoi saaneensa vaivoihinsa korvaamattoman avun hormonikorvaushoidosta, ja välttäneensä tämän ansiosta todennäköisesti esim. uni-, mieliala-, piristys-, särky-, sydän- ja osteoporoosilääkityksen, plus parisuhdekin kukoisti. Onnittelut hänelle. Toisaalta hyvinvointivalmentaja Daniela Salomaa toi esille mittavan listan synteettisten hormonien riskitekijöitä sekä keinoja, joilla ikääntymiseen liittyvän luonnollisen muutoksen voi tehdä itselleen siedettävämmäksi ilman lääkitystä. Näitä keinoja ovat tietenkin elintavat ja panostaminen ajoissa omaan henkiseen hyvinvointiin.
Salomaan kirjoitus oli otsikoitu “Naisellisuus ei lopu vaihdevuosiin”, mikä meihin naisiin toki voimauttavasti uppoaa, mutta toimisiko sama käännettynä: Potenssiongelmat eivät vaikuta miehisyyteesi? Miksi käytetään sanaa “naisellisuus”? Miksi jatkuvasti ollaan huolissaan juuri naisen seksuaalisuudesta? Elimellisenä faktana kaiketi vanha nainen kykenee sukupuoliaktiin kuitenkin huolettomammin kuin erektiohäiriöinen ja lihasvoimiltaan heikko mies? Jos ikääntymisen vaikutukset kehoon jossain vaiheessa todella osattaisiin ottaa vastaan hieman neutraalimmin, voitaisiin keskittyä olennaisempaan ongelmaan: Miksi työelämässä yhä vähemmän arvostetaan ja hyödynnetään iän tuomaa kokemusta ja osaamista?
Ja mikä juuri “naisten vaivoissa” mahtaa olla niin vastenmielistä? Kotiranta ottaa esseessään esimerkiksi meitä nytkin edistyneemmän Ruotsin, jossa vaihdevuosikeskustelu käy juuri kuumimmillaan. Sitä on edeltänyt kuukautispositiivinen Mensen-organisaation esiintulo, jossa ehdoteltiin esim. työpaikoille ilmaisten tamponien tarjoamista. Vastustavia mielipiteitä on tietenkin ilmaistu runsaasti. Ei ilmeisesti ihan olla vielä sinuja senkään asian kanssa, että siellä sun täällä löytyy jo tälläkin hetkellä julkisia wc-tiloja ja maksutonta vessapaperia, koska ihmisten alapäät nyt vaan tuppaavat erittämään kaikenlaista.
Helsingin Sanomien keskustelu vaihdevuositeemasta onneksi jatkuu. Tänään 31.10. Sirpa-Liisa Hovi tuo siihen mukaan älykkäästi perustellun näkemyksensä koko asian liioittelusta: “Ongelmien leimaaminen vaihdevuosista johtuviksi vähättelee naisia.” Juuri siltä minustakin tuntuu ja on tuntunut kaikkina niinä kertoina, kun naisten hormonien heittelylle naureskellaan – ja sitä tekevät pitkälti myös naiset itse. Hovin mukaan hormoneja enemmän ikääntyvienkin oireiluun vaikuttavat “erilaiset psykososiaaliset elämän riski- ja stressitekijät, kuten muutokset perheessä ja työelämässä”. Tietenkin. Eli ensin on muita ongelmia, sitten kehon oireilu.
Vaihdevuosioireilu kuten muutkin sekä miehiä että naisia koskevat elämänkaareen liittyvät kipuilut ja esimerkiksi synnytyskivut ovat kulttuurisidonnaisia. Länsimaisia ongelmia ovat ihmisten jatkuvasti heikentyvä kehotietoisuus (kyky kuunnella ja kunnioittaa kehon viestejä ja tarpeita) ja toisaalta juurikin tuo ikuisen nuoruuden palvonta. Henkinen pahoinvointi oireilee fyysisinä kipuina, vaikka emme aina asioita osaa yhdistää. Jos menetät asemasi työelämässä ja puoliso vaihtaa nuorempaan – tai joudut jatkuvasti pelkäämään näitä mahdollisuuksia ja käymään loputonta dynaamisuuden taistelua – olet varmasti ennen pitkää sairas ja valmis syömään mitä tahansa lääkettä, joka veisi kivun pois. Lääkkeillä ei kuitenkaan korjata kaikkea.
Helsingin Sanomien keskustelun aloittanut Kotirannan essee päättyy lohdullisesti: “Laajalti siteeratun, luotettavan tutkimuksen mukaan ihmisten onnellisuus kasvaa tasaisesti heidän päästyään ohi 55 vuoden iästä. Kuuluisan U-käyrän pohja on silloin tavoitettu, nousu alkaa.” Tätä kohti on hyvä mennä.
Malja (vihreä tee voisi esim. olla hyvä) siis kaikille, jotka jaksavat iästä, sukupuolesta, hormoneista, kivuista, työelämän vääryyksistä, ihmissuhdekriiseistä ja menetyksistä huolimatta rakentaa mielekästä elämää aina vain uudestaan ja vaalia kykyään pitää jotain tärkeänä ja tuntea rakkautta. Tämä kaikki kuuluu normaaliin elämään. Oireiden lääkinnällisen tukahduttamisen sijaan pureutuminen varsinaiseen oireita aiheuttavaan ongelmaan muilla keinoilla tuo usein parempia ja pitkäkestoisempia tuloksia – tämä elämänkokemukseen perustuva tieto ainakin vanhemmiten yleensä lisääntyy.
Fiksujen miesten osallistumista näihin keskusteluihin kovasti toivoisi. Mistähän sen puuttuminen mahtaa kertoa?
Helsingin Sanomien keskustelua täällä: hs.fi/aihe/vaihdevuodet